Koillissanomat 19.4.2021
Kevät 40 vuotta sitten oli kuumeista aikaa, kun valmistauduttiin Suomen kommunistisen puolueen puoluekokoukseen. Olin SKP:n Oulun piirisihteeri, joten minun piti johtaa valmisteluja piirissä, joka oli yksi puolueen suurimmista.
Olin tullut piirisihteeriksi 28-vuotiaana ja epäröin ryhtyä tehtävään. Aarne Saarinen kuitenkin sattui käymään Oulussa ja vakuutti minun pystyvän siihen. Sanoi hän senkin, ettei ennen edes kysytty henkilön omaa halua, vaan puolue määräsi ja omasta valinnastaan kuuli usein vasta jälkeen päin.
Puoluetta ravisteli valtataistelu uudistusmielisen enemmistön ja jälkistalinistisen vähemmistön välillä. Oulu oli yksi enemmistön linnakkeista ja kauan vaatinut SKP:n uudistamista suomalaisena puolueena, jonka toiminta ja tavoitteet nousivat suomalaisen demokratian perinteistä. Vähemmistöstä se oli oikeistolaista ja neuvostovastaista politiikkaa. Vähemmistö saikin Neuvostoliiton ”veljespuolueen” avokätisen tuen niin puheissa kuin rahassa.
Kokouksen alla enemmistön mitta oli tullut täyteen. Vaadimme sääntöjen saattamista kunniaan, mikä käytännössä tarkoitti vähemmistön erottamista. Vähemmistö risti tämän kirveslinjaksi.
Moskova tuomitsi pyrkimyksemme. Koska Oulun piiri oli niiden eturivissä, jouduin piirisihteerinä kovaan painostukseen. Kaksi kertaa minua tultiin panemaan ojennukseen paikan päälle Ouluun. Ensimmäinen meni toimeksiantajan kannalta nolosti mynkään.
Lähetystösihteeri Mihail Murnikov oli kutsunut minut luokseen hotelli Vaakunaan huomaamatta, että samaan aikaan oli Neuvostoliiton ja Kanadan jääkiekko-ottelu. Hän oli jääkiekkohullu ja koko ajan katsoimme lätkää eikä politiikkaa sivuttu. Ottelu kiinnosti Murnikovia siksikin, että hän oli aiemmin ollut Kanadassa. Sieltä hän sai lähtöpassit, kun oli tehnyt myyräntyötä Kanadan virolaisten keskuudesta.
Sitten olivatkin kovat piipussa, kun Valeri Dmitrijev kävi luennoimassa Pohjolan Opistolla ja kutsui minut puheilleen. Toisin kuin Murnikovilla, joka keskittyi Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, Dmitrijevin erityisalaa lähetystössä oli SKP.
Iltapäivä Dmitrijevin kanssa opiston saunassa oli inhottava. Keskustelua se ei ollut ja välillä lähes huusimme toisillemme. Outoa oli, että en aristellut, vaikka kumppani edustikin suurvaltaa. Se tunne tuli perästä päin enkä tainnut kovin makeasti nukkua sinä yönä. Dmitrijevin löylytyksen jälkeen sanoin eräälle toverille, että olen käynyt oman talvisotani.
Koska en antanut periksi, keinoiksi jäivät uhkaukset. Yksi niistä oli ystävyyssuhteiden katkaisu Oulun piirin ja Odessan puoluekomitean välillä. Olin mukana solmimassa niitä nuorena opiskelijana yhdeksän vuotta aikaisemmin.
Omalle osalleni tuli uhkaus, etten saisi enää viisumia Neuvostoliittoon. Vastasin, etten sitten edes ano sitä. Kestikin 27 vuotta, ennen kuin taas kävin Venäjällä. Moskova oli ehdolla esperanton maailmankongressin pitopaikaksi ja kävin tutkimassa sen järjestämisen edellytyksiä.
Puoluekokouksessa Dmitrijev taas läksytti minua, mutta yhtä turhaan kuin aiemmin. Kokouksesta itsestään tuli pannukakku, kun Arvo Aalto yllättäen keskeytti sen, ennen kuin päätöksiä alettiin tehdä. Puolueen johdolle Moskovan painostus oli käynyt sietämättömäksi ja se taipui.
Minulle kokous riitti ja jätin paikkani. Oli selvää, ettei puolueen uudistamisesta tulisi mitään, ellei Neuvostoliitto alkaisi uudistua. Sitä ei ollut näköpiirissä toukokuussa 1981. Gorbatšovin aikaan oli vielä neljä vuotta.
Bulleristo 